Eilen oli jännittävä päivä! Punnitus- ja mittauspäivä! Riehuttuani Curvesissa nyt kuukauden, mikä olikaan tuomio?

Vähän joka paikasta oli lähtenyt sentti paitsi alavatsan kohdalta kahdeksan senttiä! Mittaaja tarkisti tuloksensa pariinkin kertaan. Rasvaprosenttini sensijaan oli laskenut ihan keskivertokäyrien mukaisesti.

Kummallisinta on, että paino on tosiaan noussut kuukaudessa 800 grammaa.

Mietinkin, että pitääköhän alkaa riisi-tonnikala-dieetille. Ei kyllä huvittaisi. On niin mukavaa, kun voi syödä ja juoda normaalisti, ilman kaloreiden laskua. Mutta painoa kyllä pitäisi saada alas. Polvinivelet eivät tästä enää nuorru. Jos pitäisin kaalikeitto- ja vihanneskeittopäiviä...

Yksi kaverini juoksee maratoneja. Joidenkin tyyppien syy juosta maratonia on homman yhteisöllisyydessä, joillekin on tärkeää itsensä voittaminen ja rajojen koettelu, jotkut juoksevat vedonlyönnin takia, jotkut tunnustavat addiktoituneensa hyvän olon tunteeseen, joka seuraa äärimmäistä fyysistä rasitusta. Kaverini sanoo, että häntä inspiroi ruoka. Juostuaan rankan lenkin hän voi huoletta istua juustotarjottimen ja viinilasin ääreen iltaa viettämään.

Jos eläisimme edelleen keräilytaloutta, ei syömisongelmia olisi. Ei olisi liikuntaongelmiakaan, kun pitäisi vaeltaa maastossa etsimässä juuria ja matoja. Eikä kukaan kirjoittaisi blogiinsa montako senttiä lähti alavatsasta.