Olin tutustunut Moiraan jokin aika sitten ja viime viikolla hän pyysi minua yökylään kotiinsa. Lapsi olisi mummolla hoidossa ja voisimme kerrankin jutella kaikessa rauhassa. Mikäpä siinä. Varsinkin kun Moira sanoi asuvansa lähellä merta ja ehdotti että harrastaisimme biitsillä kävelyä, hyvää ruokaa ja juomaa sekä syvällistä keskustelua.

Moira on yhden lapsen yksinhuoltaja, jolla on syvästi henkilökohtainen suhde Jumalaan. Hän asuu pienessä paritalonpuolikkaassa viiden minuutin ajomatkan päässä merestä. Hän sanoo pitävänsä merestä ja merenrannassa kävelemisestä. 

Ärsyynnyin heti saavuttuani, kun hän pyysi että ajaisin rantaan autolla. Olin kuvitellut että kävelisimme rantaan. Nyt siis ajoimme.

Rantahiekka oli jo viileää. Tuuli riepotteli hiuksia ja hameita. Meri säihkyi turkoosina. Aallot vyöryivät rantaan hurjina. Vaahto kimalteli ja säihkyi. Nautin. Siitä oli jo kuukausia kun olin edellisen kerran kävellyt avojaloin hiekassa, meren kuohunta korvissa. Ehdimme kävellä 20 minuuttia, kun Moiralle tuli nälkä. Minua harmitti. Miksi olinkaan suostunut vierailuun?

Moira oli etukäteen kertonut, että hän asuu lähellä kivoja ruokapaikkoja. Olin kuvitellut, että kävelemme leppeässä illassa ulos syömään, nautimme aperitiivit terassilla. Syömme kaikessa rauhassa, maistelemme paikallisia viinejä. Mutta Moira pyysikin, että ajan ravintolaan. Hän ei tosiaankaan pidä kävelemisestä.

Moira tiedusteli mitä haluan syödä. Mielessäni herkuttelin jo jotain eksoottista, tai ainakin makuhermoja kutkuttavaa. Syötäiskö jotain kivaa kiinalaista tai pizzaa tai italialaista pastaa, sanoi Moira. Sanoin että joku vähän etnisempi paikka olisi hauska kokeilla. Moira kysyi, että mitä tarkoitan etnisellä. No, vaikka vietnamilaista, tai eteläamerikkalaista ja niin pois päin. Ai, haluaisitko kebabia, sanoi Moira.

Pyysin Moiraa valitsemaan. Sitten ajoin viiden minuutin ajomatkan päässä sijaitsevaan ravintolaan, jossa söin oliivi-anjovis-pizzaa. Sinä se vaan pidät kummallisesta ruoasta, karvaisista kaloistakin, Moira nauroi. Hän söi kermaista pekonikastiketta ja spagettia. Oliivi-anjovis-pizza oli niitä harvoja ruokia listalla, joka ei sisältänyt kermaa tai pekonia. Kotoa lähtiessä olin naureskellut, että pizza on sitten ainoa jota en varmasti aio tänä iltana syödä...

Olin ostanut kuohuviiniä tapaamisemme kunniaksi. Moirasta kuohuviini oli hapanta ja hän irvisti siemaistuaan lasista kerran. Valkoviiniäkään hän ei juo, koska se maistuu pahalta. Kotona hän teki itselleen inkiväärilimpparista ja bourbonista cocktailin. Kyytipojaksi napostelimme juustotikkuja ja suklaarakeita. Yö laskeutui. Juttelimme niitä näitä; kristillisyydestä, siitä mitä se hänelle merkitsee, muutamista yhteisistä tutuista. Yksi heistä piti äskettäin pirskeet, joiden teemana oli pukeutua joko prostituoiduksi tai sutenööriksi. Minusta idea oli mauton. Moirasta se oli huvittava. Hänet oli kutsuttu, mutta hän ei päässyt menemään. Jos hän olisi mennyt, niin se olisi tapahtunut pelkästään tarkkailumielessä, hän sanoi.

Sitten kuulin pitkän, mutta loogisen avioerotarinan. Hän jätti aviomiehensä seitsemän vuoden jälkeen, koska mies alisti häntä henkisesti. Nimitteli lihavaksi, laiskaksi, tyhmäksi läskiksi päivästä toiseen. Käski etsiä töitä. Ja kun Moira lähti päiväksi työnhakureissulle, mies menetti kotona lapsen kanssa hermonsa ja haukkui vaimonsa siitä, että hän ei osannut kasvattaa lasta. Mies ei ollut koskaan fyysisesti väkivaltainen, mutta päivittäin pani vaimoaan matalaksi kaikin mahdollisin sanakääntein. Kun Moiralta lopulta "ratkesi jotakin päässä" ja hän sanoi lähtevänsä, mies alkoi katua. Moira lupasi hänelle vuoden. Jos mies osoittaisi minkäänlaisia yrityksiä muuttua, Moira palaisi lapsen kanssa.

Moira onnistui saamaan vuokra-asunnon. Ensimmäiset kolme kuukautta hän istui kotona suljettujen verhojen takana ja itki. Aina illan tullen, kun hän kuuli naapurin isännän ajavan pihaansa pakettiautollaan, Moira tuli hermostuneeksi ja alkoi touhuta. Niin syvään oli tapa juurtunut häneen: kun mies oli tullut kotiin, hän oli vaatinut illallista välittömästi, ja aina ehdottomasti lihaa ja vihanneksia. Kaiken oli pitänyt olla siistiä ja kaunista, kodin järjestyksessä ja lapsen hyvällä tuulella. Moira nimitti kolmen kuukauden pituista verhojen takana istumusaikaansa tervehtymisprosessiksi. Vähitellen hän lakkasi säpsähtelemästä, kun kuuli pakettiauton äänen. Kun kolme kuukautta oli mennyt, hän uskaltautui ulos hakemaan töitä. Mutta vieläkin hän sanoo alkavansa hössöttää hermostuneena, jos on kylässä jonkun ystävättärensä luona ja ystävättären mies tulee kotiin. Moira alkaa kysellä mieheltä voisiko hän tarjota miehelle jotain, rientää pyyhkimään pöydän jos siihen läikkyy jotakin. Kysyin, että eikö hän ajattele, että ystävättären mies voi pitää toimintaa hieman kummallisena. Moira sanoi, että ystävättären mies pitää häntä vain ylenmäärin kohteliaana.

Muutaman kuukauden kuluttua erosta Moiran ex-mies löysi uuden tyttöystävän ja ilmoitti Moiralle, että hän pitää itsestään sellaisena kuin hän on. Hän ei aio muuttua. Hän sanoi jatkavansa oman rakennusbisneksensä parissa, mutta ottavansa vain pimeitä rakennushommia. Näin minun ei tarvitse maksaa sinulle lapsesta, sanoi mies. Moira kertoi pyörittäneensä päätään ja sanoneensa, että tosissaanko sinä minulle tulet kehumaan tällä asialla. Tällä hetkellä mies maksaa lapsenelatusmaksua seitsemän dollaria kuussa.

Ihmettelen aina näitä naisia; mistä he löytävät sen voiman, jolla irtautua suhteesta, vaikka heidät on henkisesti lyöty littanaksi. Vaikka he kärsivät masennuksesta, riittämättömyydentunteista ja ovat taloudellisesti täysin miehestään riippuvaisia.

Moira on vahva nainen. Kunnioitan hänen periaatteitaan suuresti. Kaikista vaikeuksista huolimatta hän onnistunut saamaan aikaan turvallisen ja kauniin kodin itselleen ja lapselleen. Hän on täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja kunnianhimoa. Hän on tehnyt listan tulevaisuuden päämääristään ja se lista vaikuttaa hyvältä. Jotkut listan asioista ovat jo toteutuneetkin.

Kun kysyin, luuleeko hän pystyvänsä erottamaan jyvän akanoista, kunhan seuraava miesehdokas ilmestyy, Moira sanoi itse miettineensä samaa. Hän ei halua luisua samankaltaiseen suhteeseen enää koskaan. Mutta sitä on tietysti vaikea sanoa etukäteen. Ihmisillä on tapana toistaa itseään. Pidän hänelle kuitenkin peukkuja. Toivon että hän löytää miehen, joka on hänen arvoisensa.

Olen iloinen että otin Moiran kyläkutsun vastaan. Vaikka minä pidänkin kävelemisestä ja hän ei, vaikka pidänkin kuivista viineistä ja hän ei, vaikka pidänkin pekonittomista ruuista ja hän ei, niin sillä ei ole loppujen lopuksi väliä. Pohjimmiltaan ymmärrämme toisiamme. Ja koska ymmärrämme toisiamme, hyväksymme toisemme. Ja koska hyväksymme toisemme, osaamme tukea toisiamme.