Jos joskus on vaikea nukahtaa, niin vastaavasti joskus on vaikea herätä.

Joskus nukkuessa tulee upottua syvälle, että tuntuu kuin olisi kymmenen peittoa päällä tai kuin leijuisi tajuttomuudessa miljoonan tähdistön takana. Virkoaminen, luonnollisestikaan, ei tapahdu noin vain, kun yrittää ryömiä peittokasasta ulos, saatikka nopeasti jos on eksynyt jonnekin syväjäädytettyyn tilaan mustan aukon tuolle puolen.

Tämän aamun pakollinen herääminen ennen seitsemää oli niin raskasta, että hetken tuntui etten saa silmiäni auki millään keinoin. Vaan äitiys pakotti, kuten tavallista. Vein pojan bussipysäkille. Palasin kotiin ja aloin juoda ensimmäistä kahvikupillistani. Toista hörppyä ottaessani silmät painuivat kiinni. Raahauduin sänkyyn. Viimeinen muistikuva on, että tyttö käveli kengät kopsuen olohuoneessa ja paiskasi lähtiessään takaoven kiinni.

Kun heräsin, oli kuuma ja aurinko paistoi. Ajattelin, että kello on kaksitoista.

Kello oli kaksitoista.

Olin liian väsynyt panikoituakseni tekemättömistä töistä. Yksinkertaisesti aloin vain tekemään töitä.

Ehkä pitäisi nukkua syvää ja pitkää unta joka yö, jotta turha hermoilu vähenisi. Eikä tuon asian ymmärtämiseen tarvita oppikirjoja tai tutkimustuloksia.