Autolla ajellessa huomaa kuinka punttisaleja on putkahdellut joka puolelle runsaammin kuin sieniä Suomen tämänsyksyiseen luontoon.

Mikä siinäkin on, että jos miettii punttisalia, niin vastaan tulee vaan vanhoja tuttuja, jotka kertovat että ovat juuri aloittaneet punttisalilla käynnin. Yksi esittelee vatsaansa, toinen takapuoltaan. Kolmas on revähdyttänyt eilen koipensa ja vannoo kostoa personal trainerille. Ja nämä kaikki ovat ihan tavallisia naisia eivätkä mitään naamannyplääjiä. Kyse on kunnosta.

Eilen katsoin kaksi kolmasosaa KillBillistä. En tajua sen elokuvan viehätystä. Koko ajan mietin vaan, että mitähän traumaa se Tarantino kantaa, kun pitää saada veri roiskumaan tuhannella eri tavalla katsojan mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Vaikutusta eivät tehneet väliin heitetyt animet, tusina-amerikkalaisesta poikkeavat musiikkivalinnat taikka tarkasti mietitty visuaalinen maailma. Tuntui vaan koko käsikirjoitus  suoraviivaisen yksiulotteiselta. Haukotuksia en voinut estää.

Mitenkö tämä nyt punttisaliin liittyy? Ei mitenkään. Edes Uma ei näyttänyt siltä, että olisi harrastanut punttisalilla oleilua. Nyt jäljelle jää sitten vain yksi kysymys:

Saanko aikaiseksi punttisalirutiinin vaiko en? Syytä kyllä olisi.