Aion blogata ensimmäisen bloggaukseni kategoriassa Yleistä.

Tarkoittaa sitä sun tätä. Kunhan kirjoitan.

Tänään on sitten satanut. Uima-altaassa on uusi peitto. Se on niitä vesisäännöstelymääräyksiä. Niitä, jotka tulivat voimaan marraskuun ensimmäinen. Nyt sataa. Vaan sataako padoilla? Luultavasti ei, koska padot on rakennettu sinne missä ei yleensä sada. En enää tämän jälkeen hämmästy täällä mistään. Kellojakaan ei siirretä ei kesä- eikä talviaikaan tässä osavaltiossa. Lehmät kuulemma häiriintyvät lypsyrytmissään eikä lapsia saa ajoissa nukkumaan, jos kesän tullen jatketaan illasta valoisaa aikaa. Tähän vuodenaikaan pimeys tulee puoli seitsemän maissa. Pirullista. Kuudelta jo hämärtää. Ja on sentään alkukesä.

Koira oli käynyt taas pyykkinarujen vieressä makoilemassa. Sen tietää siitä, että valkoiset pyykit olivat mutaroiskeissa. Koira hakeutuu sateella siihen ainoaan kohtaan pihassa, joka on multaa. Arvaahan sen, että turkkia pudistellaan heti makuulta noustua.

Vastapäisestä naapurista kuuluu naurunrätkätystä. Siellä asuu nykyään lapseton, vanhempi pariskunta, joka harrastaa viikonloppujuomista ja vittuilua. Nainen käy joskus vanhaa hurttaansa kävelyttämässä. Nainen ei katso silmiin kuin vahingossa. Nainen on tukeva, harmaahiuksinen, pyöreänenäinen. Koira on harmaantunut, kihtinen. Mies on punottavaposkinen. Hän pitää paksua kultasormusta, joka on uponnut syvään lihan sisään. Nainen tekee lyhyttä työpäivää, mies on kokolattiamattokauppias. Joskus on tuskaa istua etupihan puolella, jos naapureiden ulko-ovi ja ikkunat ovat auki. Nainen jankuttaa ja mies sanoo "Shut up!". Nainen jankuttaa ja mies sanoo "Shut up!". Nainen jankuttaa ja mies sanoo "Shut up!". Välillä mies sanoo "Shut up, bitch!". Voi arvata mitä sitten tapahtuu. Nainen jankuttaa. Ja sitten mies sanoo "Shuu-uuut UP!".... Ja sitten nainen jankuttaa. Ja mies sanoo--

No joo. Se siitä kesäisen perjantai-illan vietosta ja auringonlaskusta nauttimisesta. Täytyy ottaa samat lääkkeet käyttöön kuin naapurillakin, jos meininkiä meinaa jaksaa kuunnella. Tarkoitan viinipullon korkkaamista... Tai sitten voi siirtyä takapihan puolelle.

Ensi viikolla alkaa uusi projekti. Minä olen nainen, joka ei paljon pyydä. En tarvitse kultaa, en hopeaa enkä timantteja, kuolleen eläimen nahoista puhumattakaan. Mutta tarvitsen pienen terassin, josta katsella aurinkoa. Siispä olen ideoinut kahden hengen lavan tuonne takapihan rinteeseen. Sinne pitää nousta kiemurtavia portaita pitkin. Lavalle pitää mahtua kaksi tuolia. Ei ole paljon vaadittu, eihän? Äkkiäkö kätevä suomalaisaviomies sen rakentaa. Näköalatasanne nimittäin parantaa elämäni laatua huomattavasti. Minut voi bongata sieltä rinteestä aina kello viidestä eteenpäin lasi semillonia seuranani. Laskeudun arkeen heti kuuden jälkeen, kun aurinko on laskenut. Toivottavasti lava näkee päivänvalon ennen joulua. Mieluusti juhlistaisin jouluaattoa istuskellen kaskaiden surinan ympäröimänä, helpottuneena siitä, että päivän kuumuus on ohi. Olisi hyvä näköala taivaalle. Voisin yrittää löytää joulupukin tuhannen lepakon joukosta. Vaikka sehän on tietysti helppoa. Lepakot lentävät iltaisin kohti pohjoista, joulupukki kohti etelää.

Joulu. Vuosi vuodelta kauempana on suomalainen joulu. Ihan haalea alkaa olla se kuva. Päällimmäisiksi nousevat hetken kuvat lapsuuden jouluista. Ja se vuosia sitten Suomen lomalla vietetty joulu. Se oli hyvä joulu. Oli kaikkea rantasaunasta ja avantouinnista aina jouluaattoillan herkkupöytään, jääkynttilöihin ja tuoksuvaan kuuseen. Ei sitä toisaalta kaipaa. Nyt on nyt. Se oli silloin.

Mitä olisi elämä ilman muistoja? Tämän hetken tärkein merkitys on olla myöhempien aikojen vaalittu muisto. Sen kun muistaisi...