Tajuan jälleen kerran ja tosi selvästi kuinka tärkeää on päästä raivon yli mahdollisimman vähin vaurioin.

Nyt olen päässyt siitä yli. Nyt voin keskittyä muihin asioihin. Nyt energiaa ei mene saman asian vatvomiseen.

Kuinka tärkeitä ovatkaan ne ihmiset, joilla on kyky nähdä kokonaistilanne, määritellä yksityiskohdat ja niiden tärkeysaste ja varsinkin kommunikoida tämä tieto rakentavassa mielessä eteenpäin? Tärkeitä.

Elämä jatkuu.

Elisabeth Kubler-Rossin suru- ja menetysteorian mukaan kuolemansairas ihminen, tai hänen läheisensä, läpikäy erilaisia vaiheita. On asian kieltämisvaihe, vihaamisvaihe, neuvotteluvaihe, depressiovaihe ja hyväksymisvaihe. Järjestys vaihtelee, joitakin vaiheita käydään läpi useasti, tai sikinsokin ja päällekkäin, jotkut vaiheet kestävät pidempään kuin toiset, ja jotkut ihmiset eivät saavuta varsinkaan hyväksymisvaihetta koskaan.

Olin kokenut menetyksen, vaikkakin kuolemaan verraten mitättömän, ja kävin läpi kaikki nuo edellä mainitut vaiheet. Teoriat ovat tietenkin teorioita ja tuollekin teorialle on vastaväittäjiä. Joskus kuitenkin tuntuu helpommalta panna itsensä teorian sisään ja katsoa tilannetta ulkopuolelta. On helpompi ymmärtää itseään, ja antaa itselleen anteeksi, kun tajuaa että sitä on loppujen lopuksi ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Eikä mikään friikki.

Eilen ajattelin etten saa asiaa hyväksyttyä, vaikka menisi tuhannen vuotta. Tänä aamuna heräsin ilman painolastia. Sitä näköjään jotakin oppii ikääntyessään. Mikä helpotus sekin.