Muistan uneni vain harvoin. Viime yönä kuitenkin uneksin outoja.

Palasin lapsuuteni kotiseudulle. Pikkuisen kyläkaupan tilalle oli kasvanut ostoskeskus. Alakerrassa oli sama tyttö myymässä kuin silloin ennenkin. Samat suorat, värittömät hiukset, sama poissaoleva ilme kuin kauan, kauan sitten. Ostin puoli metriä gotleria. Muuta makkaraa ei ollut tarjolla.

Siirryin eteenpäin kaupassa. Nousin hissillä yläkertaan. Siellä oli autiota ja kolisevaa kuin venäläisessä ruokalassa. Seinustalle rakennettu irkkupubi oli auki. Sieltä kuului mökä. Krapula ja pinttynyt tupakanhaju lemusivat. Tunnistin kylän juopot istumassa ikkunapöydässä. Jatkoin matkaa.

Seuraavassa hallissa istui mustaihoisia naisia tuoleilla. Tiesin heti, että he olivat kenkämyyjiä. Kengät olivat laatikoissa hyllyillä heidän takanaan. Menin lähemmäksi ja huomasin, että kaksi kaveriani istui tuoleilla. Toinen, beniniläinen, ei ollut näkevinäänkään minua. Toinen, papua-uusiguinealainen P, suhisi pelokkaasti, että mitä teen siellä. Sanoin, että tulin käymään kotipuolessa, mutta että kaikki on muuttunut. Sanoin, että en koe tätä kodikseni enää. Että tilanne on ihan väärin. P pudisteli päätään surumielisesti. Samassa paikalle käveli laiha mies, jolla oli musta puku päällä. P säikähti. Mustapukuinen oli kenkäkaupan pomo, joka komensi nyt kaikki myyjät istumaan ylähyllylle, jotta he eivät juttelisi kenenkään kanssa. Tiesin, että myyjänaisia siirreltiin kenkäliikkeestä toiseen kuin nautakarjaa. Heillä ei ollut mitään vapauksia, mutta töissä oli pakko olla, koska rahasta oli puute. Olin helpottunut, ettei minun tarvinnut olla hyllyllä istumassa. Pomo muistutti Iania, erään pakkaamon esimiestä, jolla oli tapana sanoa meille työläisille: Tässä hommassa tärkeintä on tarkkuus. Kuinka tarkkoina kenkäkaupan naiset istuivatkaan ylähyllyllä!

Jatkoin eteenpäin. Eksyin jonkun asuntoon. Se oli pieni, mutta täynnä häkellyttäviä käytäviä, violetteja seiniä, radio oli jätetty päälle. Yhtään ikkunaa ei missään, olihan asunto keskellä ostoskeskusta. Tiesin, että asunto on jonkun ostoskeskukseen työntekijän koti, ehkä kenkäkaupan pomon. Säälin häntä. Hänen työnään on komennella naisia, joilla ei ole varaa sanoa vastaan. Kukaan ei osta kenkiä. Eikä edes kodissa ole ikkunoita.

Päätin lähteä entiseen kotiini, mutta bussivuorot oli lakkautettu vuosia aiemmin, minulle kerrottiin. Kaikkien piti ottaa pienlentokone. Valitin asiasta: miksi viiden kilometrin matka pitää matkustaa lentokoneella?

Lensimme matalalla. Havupuita, havupuita, havupuita. Loppumattomiin kesäistä vihreää mänty- ja kuusimetsää. Nautin kaiken sen vihreyden katselemisesta. Olin lapsuuden yläpuolella.

Sitten puhelin soi. Isäni soitti, että tuo maitoa ja leipää tullessasi. Sanoin, että olen jo koneessa, nyt on myöhäistä. Samassa näin isäni koneen alapuolella. Hän hyppi kuivaneen pizzan päällä yrittäen saada sitä palasiksi.

On tämäkin kotiinpaluu, ajattelin. Mikään ei mennyt niin kuin olin suunnitellut.